Iltapala ravintola

Esikoiseni Pötti on kerran todennut, että jos äiti ei olisi ammatiltaan äiti, sen kannattaisi olla iltapalakokki. Hän suunnitteli ravintolakonseptin, jossa tarjotaisiin vain iltapaloja. Asiakaslähtöisyys olisi kaiken a ja o. Kuten kotonakin. Tarkoittaa siis, että pitää kokata sitä mitä asiakkaan tekee mieli. Kuusilapsisessa perheessä mielihaluja on yhtä monta kuin asiakkaita. Tänään sunnuntai-iltana suljin keittiön 22.15. Viimeisenä hommana tein miehelle kaksi poro-juusto-avocado-relissi-leipää ja rouhin päälle runsaasti mustapippuria. Tätä ennen kaksi lasta söi juusto-tomaattimunakasta ja yksi nakkimunakkaan. Lisäksi tein yhdelle lämpimiä voileipiä ja yhdelle hodarin. Purre söi puuroa. Vähiten vaativa asiakas. Koska iltapalarumba on melkoinen ollaan sovittu, että viikonloppuiltaisin teen mitä kukakin haluaa, mutta arkena syödään jotain yhteistä iltapalaa. Yleensä se on salaattia, klubityyppistä sandwichiä tai munakasta. Jos Eetu saa päättää se on texmex-jauhelihapiirakkaa. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka ihanaa oli maata sohvalla ja odottaa, että äiti teki keittiössä juuri sitä syömistä, jota oli toivonut. Luulen, että tämä nostalginen muisto auttaa siihen, ettei minua haittaa seisoa keittiössä sunnuntai-iltana kahta tuntia, kun yksi toisensa jälkeen tuo tyhjän lautasen ja huokaisee: vitsi oli hyvää. Himppua vaivaa annoskateus. Hän haluaa aina sitä mitä jonkun toisen lautasella on. Niimpä hän söi iltapalaksi kuuden ruokalajin setin. Kulinaristi.